Vuoden vaihtuessa päätin kirjoittaa vähän henkistä tilinpäätöstä viime vuoden jutuista. En siksi, että se olisi ollut tapana, vaan siksi, että yrityksessämme on tapahtunut paljon! Älä pelkää – tämä teksti ei käsittele sitä kuinka äitiys mullistaa elämän! Mutta äitiyslomani pakotti meidät järjestelemään asioita uudella tavalla.

Studio Torkkeli oli yli 20 vuotta yhden miehen yritys. Minä tulin mukaan pikku hiljaa vuosina 2007-2011. Perustettuamme Suomen Passikuvaamon 2009, pyöritin muutaman vuoden sitä. Vuonna 2012 tienoilla taisin tulla Studio Torkkeliin osakkaaksi ja vuodesta 2015 olen ollut ihan virallisestikin yrittäjä. Jo sitä ennen olin käytännössä yrittäjä: olen jo vuosia hoitanut yrityksen laskutuksen, palkanlaskennan, yhteydet kirjanpitäjään jne. ja palkkani on perustunut siihen, paljonko olen itse saanut kerättyä pennosia omista kuvauksistani.

Olemme siis Kimmon kanssa yrittäneet kaksin, mutta aika pitkälle molemmat ovat hoitaneet omat kuvauksensa ja asiakkaansa. Toki silloin tällöin olemme kuvanneet yhdessä ja jatkuvasti jeesanneet toisiamme monissa asioissa. Kimmo on siirtänyt yrityksen hiljaista tietoa minulle, mutta hyvin hitaasti ja epäjärjestelmällisesti.

Viime kesään asti tein vuosikausia tosi paljon töitä. Olen kiitollinen siitä, että kuvauksia on riittänyt, mutta paljon on ollut myös itsetehtyä kiirettä: kun kukaan ei laske työtunteja, ja oma työ sattuu olemaan useimmiten hirmu mukavaa, käy aika helposti niin että päivät venyvät, vapaapäivät unohtuu pitää ja silloinkin, kun on lomalla, on välillä töissä. Lukemattomia iltoja ja öitä studiolla kuvia käsitellen ja tulostaen.snapseed-2

Kun vauva ilmoitteli tulostaan, tajusin, että näin ei voi jatkua. Pienen lapsen äitinä en voi enkä halua olla aina töissä. Täytyi siis alkaa miettiä, mitä täytyisi tehdä, että jatkossa voin tienata saman rahan, mutta järkevämmässä ajassa (aiheesta kirjoitteli joku aika sitten myös Ruuskasen Elina Bisnestä hiekkalaatikolla -blogissa). Mietin tätä itsekseni ja Kimmon kanssa, mutta isona apuna tässä on ollut lukuisat ystävät ja kollegat, ja varsinkin Pirkanmaan Yrityskummien kautta saamani kummi! Hänen vinkeillään osasin katsoa yritystämme ns. kauempaa, ja monta juttua helpottui jo sillä.

Ensinnäkin, meillä on ollut kaksi yritystä: Studio Torkkeli Oy ja Suomen Passikuvaamo Oy. Päätimme yhdistää nämä, sillä käytännössä ne jo tähänkin asti toimivat samojen ihmisten pyörittämänä ja asiakkaatkin olivat monesti molempien firmojen. Jo pelkästään tämä vähensi minun työni määrää, kun kuitteja ja muita papereita ei enää tarvitse tehdä kuin yhdelle firmalle.

Toinen iso asia on ollut se, että en kerta kaikkiaan voi tehdä enää kaikkea itse. Sähköinen ajanvaraus meillä jo oli, mutta vielä viime keväänä tein kaiken muun itse: sovin sähköpostilla kuvauksista ja tilauksista, tein koevedokset, käsittelin kuvat, tulostin ne, naputtelin canvas-taulut kasaan… Tuntui helpommalta tehdä itse, kuin opettaa toisille tai tilata ulkopuoliselta. Kesällä otimme käyttöön Vivedos-kuvatilausjärjestelmän sekä Trello projektinhallintaohjelman. Lisäksi otimme käyttöön erilliset sähköpostilaatikot tilauksille sekä laskutukselle, jotta sähköpostiliikenne selkeytyy. Tämä kaikki on helpottanut merkittävästi, mutta olemme lisäksi hakeneet yritykselle innovaatiotukea, jotta saisimme digitalisaation vielä seuraavalle asteelle.

Ehkä tärkein tilanteen pelastaja on ollut työntekijämme Kivimaan Suvi! Yritystemme yhdistämisen myötä Suvi, joka oli jo useita vuosia työskennellyt Passikuvaamolla, siirtyi Studio Torkkelin työntekijäksi viime kesänä. Kun itse jäin äitiyslomalle, kuvittelin optimistina, että kyllähän sitä vauvan nukkuessa ehtii vaikka mitä työhommia hoitaa… No, minulle taisi jo silloin naureskella aika moni, mutta itsekin totesin syksyllä, että kuvitelmani oli aika hupaisa. Ainakin meidän vauvan tapauksessa! Käytännnössä Suvi on siis viimeiset 5 kuukautta käsitellyt lähes kaikkien kuluttaja-asiakkaiden kuvat, tulostanut, kehystänyt tauluja, hoitanut tilaussähköposteja ja tietysti myös kuvannut. Kyllähän sitä kaikkea oli suunniteltukin, mutta mittakaava tuli meille kaikille yllätyksenä. Haluankin tässä ihan julkisesti kiittää Suvia kaikesta venymisestä! Hän on saanut hirmu hyvää palautetta asiakkailtamme, ja vaikka haasteita on osunut kohdalle, niistäkin on selvitty. Otan täyden vastuun siitä, että Suvi joutui hyppäämään isoihin saappaisiin aivan liian vähäisellä perehdytyksellä, mutta silti on suoriutunut kaikesta upeasti!

Toinen kiitoksen ansainnut on tietysti isäni Kimmo, joka on ollut jo vuoden virallisesti eläkkeellä, mutta työpäivien määrässä se ei vielä ole juuri näkynyt, eli Kimmo on hoitanut yrityspuolen kuvauksia vielä hyvinkin aktiivisesti. Kun palaan töihin, niin hän ehkä saa pitää vähän useammin hyvin ansaittuja vapaapäiviä. Eipä hänestä ihan oloneuvokseksi taida olla vielä useampaan vuoteen. Samaan syssyyn kiitän myös Kähkösen Jarkkoa ja Murasen Reettaa, jotka ovat molemmat tehneet meillä syksyllä kuvauksia ja muutenkin auttaneet, kun olen itse ollut poissa pelistä.

Sitten vielä muutama sana tulevasta! Koko syksyn minulta on kyselty, milloin palaan takaisin töihin, mutta en ole osannut vastata, enkä osaa vieläkään. Olen nyt sopinut jonkun verran sunnuntaikuvauksia alkuvuodelle, mutta koska en halua olla vielä pitkiä aikoja pois kotoa, niin vain yksi kuvaus päivässä on käytännössä mahdollinen. Lisäksi olen luvannut miehelleni Mikolle, että pidän ihan totaalilomaa työasioista ainakin vielä jokusen viikon, luultavasti maaliskuussa, kun hänkin on lomalla. Mikkoa en osaa edes tarpeeksi kiittää siitä tuesta ja kärsivällisyydestä, mitä hän on tässä vauva-arjen keskellä osoittanut <3 Toukokuussa lisään työntekoa jonkun verran, ja luultavasti syksymmällä palaan työelämään lähestulkoon täysipäiväisesti. Aika näyttää, mitä se sitten tarkoittaa.

Viimeisen kolmen päivän aikana olen saanut kahdeksalta vanhalta asiakkaaltani viestiä, voisinko taas kuvata heitä. Vaikka suurelle osalle olen joutunut myymään ei-oota, niin olen ollut näistä yhteydenotoista todella otettu ja onnellinen – minua ei sittenkään ole vielä unohdettu! Vaikken itse olekaan nyt kuvioissa, meille uskaltaa silti hyvillä mielin tulla kuvaan 🙂

Jos en muuta, niin koitan ainakin tätä blogia herätellä henkiin tässä kevään aikana. Aiheita saa ihan mieluustikin toivoa, jos jotain mieleen tulee.

Rakkautta, onnea, iloa ja menestystä alkaneelle vuodelle 2017, meille jokaiselle!

Valoisin terveisin Laura

ps. Koska suutarin lapsilla ei ole kenkiä, jutun kuvituksena on erinomaisen huonolaatuinen kännykkäkuva minusta ja vauvasta siltä päivältä, kun kotiuduimme sairaalasta elokuussa. Tänään neiti onkin lähinnä kääntyillyt selältä vatsalleen ja toisinpäin!